Olen koonnut tälle sivulle eri lähteistä karhun jahtiin  liittyviä runoja, loitsuja ja lauluja. Ne on järjestetty karhunmetsästyksen eri vaiheiden mukaan. Lauluja on (lähteinä käytetyissä kirjoissa) koottu eri alueilta ja eri aikoina, joten alla oleva kuvaus ei ole yksi yhtenäinen, vaan koostuu eri alueilta kerätystä perinnetiedosta. Tieto edustaa pääosin karjalaista ja etelä-savolaista perinnettä, osa tiedoista on Suomenselältä. Tätä koostetta kattavampi selvitys löytyy myös esim. Matti Sarmelalta: Karhu ihmisen ympäristössä.

Kiinnostuin aiheesta, kun mökkimme välittömässä naapurustossa kulkenut karhu oli jättänyt jälkensä puihin ym. alkusyksystä 2012. Syksyllä 2014 löytyi sattumalta karhun kallo sieniretkellä.

 

Karhulla on monta nimeä. Karhun ”tiedetään olevan sen oikea isiltä peritty huutonimi”, mutta jos sitä nimitti karhuksi, se saattoi suuttua ja ”tulla yhdeksää askelta lähemmäksi” metsästäjää, metsässä liikuttaessa. Siksi sillä oli monta lempinemä kuten pihasilmä, ohto, karvajalka, mehtäläinen, metällinen, metän elukka, metsän hallava vaari, kontio, kouko tai kouvo.

 

Karhun kaato ja peijaiset on seremoniana ainoa esikristillinen juhla, jonka puitteissa suomenkielisen myyttirunon ja riitin yhteys on säilynyt. Vanhin karhun syntymyytti kertoo, että karhu syntyi taivaassa, josta se laskettiin maahan kultaisessa kätkyessä (kuva 1). Otso nautti voimansa ja älynsä vuoksi erikoista arvonantoa ja sen ’tappo oli suoritettava määrätyin menoin sekä makein lepytyssanoin’.

Karhun kaato koostui I. Valmistautumisesta ja pesälle lähdöstä, II. Metsään viritetyn karhunpyydyksen katsomaan lähtemisestä, III. Saaliin saamisesta, Karhulta anteeksi pyytämisestä ja saaliin kantamisesta kotiin juhlittavaksi IV. Peijaisista V. Karhun palauttamisesta takaisin (kotiin) metsään ja kallon nostamisesta petäjän oksaan.

I. Valmistautuminen ja pesälle lähtö.

Karhujahtiin lähdöstä päätti tehtävään nimetty jahtivouti. Jokaisen jahtiin osallistuvan tuli tuoda tullessaan ’susi- tai karhuverkko, keihäs ja kirves’. Verkko oli kudottu ’ohjasvarsien paksuisesta tai vähän hienommasta liinanuorasta’. Jos keihäs oli ruostunut tai tylsynyt, teetettiin pajassa uusi. Kirveen terä saatettin laittaa  myös pitkään varteen ’tapparaksi’.

Valmistatuduttaessa karhunpyyntiin pyytäjät kokoontuivat sovitun talon pihaan. Jahtivouti ja kylän vanhimmat neuvottelivat siitä kenestä jahtivoutu määrää ’napamiehet, verkkomiehet, rintamamiehet ja hakijat’.

Jahtivouti lausui matkaan lähdettäessä ja metsästysonnen turvaamiseksi mm. Ohton synnystä: ”Pimeessä pohjolassa, Tarkassa Tapiolassa, Kahen kallion välissä, Maan märän jakaimessa.” tai

”Kussa on ohto tuuvitettu,
Mesikämmen käännytetty?
Luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä,
Kultaisessa kätkyessä.
Sieltä maahan laskettuna,
Kultaisissa kejusissa,
Vitjoissa hopeaisissa.”

Karhujahtiin (pesälle) lähdettäessä laulettiin myös opastuslaulu.  Metsälle lähdettäessä tervehdittiin metsää, pyydettiin metsänhaltijoita suhtautumaan suopeasti pyyntiretkeen ja tervehdittiin karhua. Vaarana oli, että ’kaikkina aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkuin metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valveilla, niin istui hän väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa’.

’Metsämies oli tervetullut, jos hän osasi laulaa ’mahtavat lohtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa metsän haltijain mielet.’ Metsän piika Pikkarainen herätti metsän emännän unesta simapillillään. ’Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunssa,oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin kultarenkaat, kaulaan heleät helmet’. ’Samaten muu Tapion väki kullasta kuhisi ja hopeasta hohti. jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin’. Hongat hopeavöin, koivut kultakukkasin jne. ’ja koko metsään levisi makein siman haju’. Metsän väki päästi sen jälkeen eläimensä ulos metsästäjien pyydettäväksi. He myös auttoivat sen löytämisessä. ’Ryyrikki veisti pilkut puihin, Rakensi rastit vaarojen kukkuloille’, niin että metsämiehet osasivat juuri sille paikalle, mistä saalista löytyi.

”Lähden metsään miehineni,
Uroin kanssa ulkotöille,
Tapiolan tietä myöten,
Tapion taloja kohti.
Menen kauas Metsolahan,
Metsän tyttöjen tyköhön,
Metsän piikojen pihoille,
Juomahan salon simoa,
Salon mettä maistamahan,
Mieluisassa Metsolassa,
Tarkassa Tapiolassa.

Terve vuoret, terve vaarat,
Terve kuusikot kumeat,
Terve haavikot haleat
Terve koivikot koleat,
Terve mäet mäntyiset,
Terve tervehyyttäjälle.

Mielly metsä, kostu korpi,
Taivu ainoinen Tapio!
Saata meitä saarekselle,
Sille kummulle kuleta,
Jost on saalis saatavana,
Otettava metsänotus.

Ryyrikki Tapion poika,
Mies puhdas puna kypärä! [puhdas eli kaunis]
Veistä pilkut pitkin maita,
Rastit vaaroihin rakenna,
Jotta tunnen tuhma käydä,
Outo poika tien osata,
Näillä synkillä saloilla,
Levehillä lehtomailla.

 Mielikki metsän emäntä,
Puhdas muori, muoto kaunis,
Pane kulta kulkemahan,
Hopea vaeltamahan,
Miehen etsivän etehen,
Anelian askelille,
Ota kultaiset avaimet,
Renkahalta reijeltäsi:
Aukaise Tapion aitta,
Metsän linna liikahuta,
Minun pyyntipäivänäni,
Erän etsoaikoinani!
Kunpa et kehdanne itse,
Niin on pistä piikojasi,
Pane palkkalaisiasi,
Käske käskyn kuulijoita,
Et emäntä lienekänä,
Jos et piikoja pitäne,
Tuhat käskyn kuuliata,
Karjan kaiken kaitsiata,
Viitsiätä viljan kaiken.

Metsän piika pikkarainen,
Simasuu, Tapion neiti!
Soitellos metinen pilli,
Simapilli piipahuta,
Korvalle ehon emännän,
Mieluisan metsän emännän,
Jotta kuulisi mälehen,
Minun kurjan kujerrosta
Miehen melkiän sanoja,
Kun mä ainoisin anelen,
Kielen kullan kuikuttelen.

Tapio isäntä itse,
Havuhattu naavaturkki!
Pane nyt metsä palttinoihin,
Salo verkahan vetäse,
Haavat kaikki haljakkoihin,
Lepät lempivaattehisin,
Hopeoihin hongat laita,
Kuuset kultihin rakenna,
Vanhat hongat vaskivöillä,
Petäjät hopeavöillä,
Koivut kultakukkahisin,
Kannot kultakalkkaroihin.
Pane niinkuin muinaiselta,
Parempina päivinäsi:
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Metsä haiskahti medelle,
Simalle salo sininen,
Ahovieret viertehelle,
Suovieret sulalle voille.

Ukko kultainen kuningas,
Hopeainen hallitsia!
Ota kultainen kurikka,
Tahi vaskinen vasara,
Jolla torvet kolkuttelet,
Talot synkät synkyttelet,
Yhtenä kesäisnä yönä,
Ehtooyönä ensimmäisnä!
Käy’ös korvet kolkutellen,
Syrjävieret sylkytellen:
Aja vilja vieremiltä,
Aukeheimmille ahoille,
Minun pyyntöpäivinäni,
Erän etsoaikoinani.

Hiiata hihasta miestä,
Takinhelmasta taluta,
Lykkeä lylyn lävestä,
Saata sauvan suoverosta,
Saata sille saarekselle,
Sille kummulle kuleta,
Jost’ ois saalis saatavana,
Erän toimi luotavana,
Osin päitä pantavana,
Jakoja jaettavana.

Kun ei löydy tältä maalta,
Tuo’os maalta tuonempoa,
Ylitse salon yhdeksän [yh’eksän]
Kautta kankahan kahdeksan,
Lapin laajoilta saloilta,
Pohjan pirtiltä periltä,
Muotoa monen näköistä,
Kynttä kaiken karvallista,
Metsästä metsän hyviä,
Maalta maan on parahia:
Ha’on alta hallipäitä,
Kuusen alta kuhmupäitä,
Mättähän makaajia,
Nurmella nukahtajoita,
Weden viljan soutajia,
Jokien mellastajia!
Tuopas niitä tuulillakin,
Poudilla ja satehilla,
Kohti miestä pyytämätä,
Kohti konstia urosta.

 

II. Metsään viritettyä karhunpyydystä katsomaan lähdettäessä:
”Joko lähtenemme lavuille,
pikkusilmästen pihoille,
Karstakorvan kartanoille,
Viepä nuille viiakoille,
Saata niille saarekkeille,
Korpisille kukkuloille,
joista saalis saatasiini …”

Jos pyyntiin liittyi karhun ajoa hakumiehillä, oli heidän tehtävänään hokea ”Se on” ja huutaa ”Hoi soi soi soi”.

III. Saalista saatua, kaadetulta eläimeltä pyydettiin anteeksi ja uskoteltiin tapaturman olleen syynä. Karhua tuli kohdella kunnioittavasti, eikä sitä saanut raahata jalosta, vaan se tuli kantaa paikkaan, josta hevoset pääsivät jatkamaan.

”En minä sinua kaannut,
eikä toinen veikkojani,
Itse vierit vempeleltä,
hairahit haon nenältä,
Syksyiset säät lipeät, päivät talviset pimeät.”

Toinen vastaava lusunta:
”Ole kiitetty Jumala,
Ylistetty Luoja yksin,
Kun annoit otsot osaksi,
Salon tulla saalihiksi!

Hyvin meihin metsä mieltyi,
Taipui ainonen Tapio.
Ei ollut keihäin keksimistä,
Ampuen ajelemista:
Itse vieriit vempeleelta,
Horjahtiit havun selältä,
Risut rikkoi rintapäänsä,
Havun marjaisen mahansa.
Yöt on syksyiset pimeät,
Syksyiset havut liveät.

Anna vastakin Jumala,
Toistekin totinen Luoja,
Soivaksi Tapion torven,
Metsän pillin piukovaksi
Näillä pienillä pihoilla
Kapehilla kartanoilla.”

Saalista saatua, siitä vietiin ensin kotijoukoille sana. Sen jälkeen kotoa lähdettiin noutamaan joukolla metsänkuningasta. Karhu nyljettiin usein metsässä, jonka jälkeen talja ja lihat kannettiin kotiin.

Ennen sitä oli jahtivoudin käskystä avattu karhun vatsa ja irrotettu sappi. Sappinestettä kaadettiin viinaryypyn sekaan antamaan ”yhdeksän miehen voimaa”. Jahtivouti otti sen jälkeen viinavadin käteensä ja ktsoi karhuun päin ja lausui:

”Otsoseni ainoseni,
Mesikämmen mieluiseni!
Kas kun olet tuossa kaunis,
Kaiken kansan katsastella:
Olet kuin omena puussa,
Tahi marja mättähässä,
Silmäs on kun sirkkusella,
Sekä pääs kuin pääskysellä;
Vartalos on varsin soma,
Jäsenes kuin jääröpässin,
Karvas on kuin vuohen villa,
Tahi kaunihin karitsan.

Kulkia korven kuningas,
Metsän patja palleroinen,
en minä sinua lyönyt,
Enkä ampunut aseilla;
Itse sie ahoa astuit,
Itse vierit viidakkoa,
Vierit villakuontalona,
Kul’it pellavaskupona:
Vierit vierten jalkoihini,

Sorruit sääreni etehen,
Vaivuit kauan valvonnasta
Väsyit, näännyit vaivoistasi:
Siinä maksoillas makaisit,
Viruit villakuontalona!
Tuosta kun korjaisin kotiini,
Saatoin taaton tantereelle.
Villainen sinun isäsi,
Villainen sinun emosi,
Villainen olet sinäkin,
Villa suusi, villa pääsi,
Villa päästäsi kypäri,
Villa kintahat kädessä,
Villa sukkaset jalassa,
Villa viisi kynnyttäsi,
Villaiset on hampahasi,
Villaiset sinun vihasi!”

Kotimatkalla laulettiin mm. kuljetuslaulu

”O, Jumala, jonka annoit, [jonga]
Jot’ ei syödä laulamata,
Päätä puuhun kantamata …”

Saattolaulu:
Kotimatkalla karhua lohduteltiin ja kehuttiin vietävän parempaan kotiin/asuntoon:
”Lähe nyt tästä,
kun lähetkin,
tästä pienestä pesästä,
risuisilta pääaloilta,
havuisilta vuotehilta,
punaisille polstereille,
sängylle säteriselle”. 

Kotiin saavuttaessa metsämiehet kajauttivat metsämiehen torveansa, jolloin kotiväki tiesi tulla vastaanottamaan ja tervetuloa toivottamaan. Kotipirtin ovella saavuttaessa laulaja lausuu/laulaa karhun vastaanottamiseksi:

”Jokos on piiat pirtin pessyt, Vaimot lattian lakaisuut?”

Pirtistä vastattiin ”Jo on piiat pirtin pessyt, Vaimot lattian lakaissut.”

Sen jälkeen kulkue astuu pirttiin:
” Astun jalalla, astun toisen,
Astun kohta kolmannenkin,
Alle kuulun kurkihirren,
Päälle pinnatun petäjän …”

IV. Peijaiset. Ketään niihin ei kutsuttu, mutta oli hyvin suotavaa, että vieraita oli paikalla lukuisasti.

Karhukeitton valmistaminen ja (kokonaisen) karhun pään keittäminen oli miesten työtä. Keittoa valmistettaessa padan viereen aseteltiin nyljetyn karhun takajalka (kantapää). Karhukeittoa valmistettaessa karhua leppyytettiin ’alinomaa lieventäen hyvillä sanoilla tätä kovakouraista menettelyä’.

Kokinlaulu kuului seuraavasti karhukeittoa tehdessä:
”Jo on kouko kattilassa,
Metän kiivas kiehumassa,
Kiehumassa, kuohumassa,
Kultakoukkusten nenässä.”

Karhun lajinhaltija eli emuu kutsuttiin myös vieraaksi peijaisiin, kun karhukeitto oli keitetty karhun päästä ja kämmenistä. (Samaan kuului myös esittää rukous metsänhaltijoille ja kutsu saapua pitoihin).
”Mehtolan metinen muori,
Metän kultanen kuningas,
Tule nyt häihin härköisiis,
Pitkän villaisi pitohon”.

Myös tässä vaiheessa oli joskus soveliasta esittää kontion syntyruno.

Aterian aloitus: (ei löytynyt)

Pääruokaa syötäessä (karhukeitto, ruisleipä, olut ja kotiviina) moitiskeltiin tai pilkattin karhua.
”Jokos kuulit karjankellon,
Helkkäväisen hevosenkellon?
Mahoit maata mättähällä,
Nurmikolla nukahella.”

Metsästäjien ylistys:

Peijaisiin kuului mm. tanssiesityksiä (karhutanssi), jossa jalkoja tömisteltiin, ja käsiä nostettiin korvien viereen. Myön metsästäjien rohkeutta kehuttiin.

Karhun pään syönti ja Hampaiden hajotus:

 

V. Peijaisjuhlan jälkeen seuraavana aamuna palautettiin puhtaaksi syöty karhunkallo (ja luut) metsään. Uskomuksen mukaan, luut koottiin tiettyyn paikkaan, jotta ne syntyisivät uudelleen ja laji säilyisi. Kallon kantoi karhun metsästäjä.

Saattolaulussa laulettiin:
”Lähes nyt kultan’ kulkemahan,
Kultaista kujoa myöten,
Hopiaista tietä myöten …”

Karhun emuu ali lajinhaltija on Hongatar, hyvä emäntä (Hongas). Sen tehtävänä on ollut myös olla hongan piika haltijana. Hongatar on mainittu myös olleen ’karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä (Mielikki) tuudittajana’.

Kallohonkaa lähestyttäessä.
”En minä kultasta pajuhun pane,
Enkä raitahan rakenna,
Enkä haavan haarukoihin,
Vaan honkahan hyvähän puuhun …”

Karhun hautaustavassa on piirteitä, joiden on määrä osoittaa karhulle tie alkuperäiseen kotiinsa taivaaseen (Tuonelan tie/Vainajalan ilmansuunta).

Ripustettaessa kalloa honkaan kuvattiin tämän kunniapaikan arvoa ja kehotettiin karhua metsälle palattuaan kertomaan, ’kuinka hyvänä sitä oli pidetty, oluella ja medellä kestitty’. Samassa yhteydessä lausuttiin Kallopuun laulu:
”Nunnoiseni, lintusein,
Kiitos, kaitse Karjan maita (Käijtös caitze carian maita)
Paitse paimenten polkuja (Paitze paimendein ratoi)
Honka Pohjolan emäntä (Hongas Pohjolan emändä)
Pane panda pihlajan (Pane panda Pihlajan)
Nenän ympäri nykerrä (Nenän ymbäri nykerä)
Vaan ei pihlaja pidä (Cuin ei pihlaja pitäne)
Niin se raitainen rakenne (Nijn se raitainen rakena)”

tai ”Voi, Jumala, jonkas loit, Jotei syyä laulamata, Päätä puuhun kantamata …”

Karhun katseen suuntaaminen itään, kohti auringonnousua:
”Ikenin itään laitoin,
kaltoin kaarnapohjasehen,
silmin luoen luotesehen.”

Kun kallo on nostettu honkaan paikalleen:
”Tuonne heitin heijoseni,
Heitin mieli pettäväni,
Heitin kuuta kahtomaan,
Päivää ihaamaan,
Istutin itään rinnoin,
Kalten kaarna pohjoseen”.

VI.

Metsästä palattua vietettiin tavallisesti juhlan lopettajaiset. Karhun nahka otettiin seinältä ja levitettiin pöydälle, niin, että taljan pääpuoli peitti pöydän tuvan nurkanpuoleisessa päässä. Sen jälkeen taljalle pantiin vielä juomiset ja astiat. Jos joku vielä halusi, sai ”kopsauttaa” ryypyn hopeapikarista, jonka jälkeen vielä laulettiin ’kiitosruno kemujen onnistumisesta sekä anottiin taivaiselta taatolta vastakin samanlaisia tilaisuuksia’, ennen joukon hajaantumista takaisin omiin askareisiinsa.

Kademielen täyttämät erämiehet saattoivat pilata toisen pyyntöonnen, niin että tämä ei saanut metsästä mitään. Ei tarvinnut kuin ”kolmineuvoisesta tupesta kopistella rikkoja metsälle lähteneen miehen kolmeen jalan jälkeen ja manata

Kolmesti tuppi heilukoon,
ennen kuin mitään saat.

Vielä parempi oli kuullessaan toisen ampuvan, karjaista:

Liha mehtään,
veri kottiin,
piä mehtä omas!

Oikea erämies osasi päästää pyssynsä pienistä ja suurista piloista, mikäli pyssy oli pilattu jonkun pahanelkeisen toimesta. Pienet pilat lähtivät, kun vetäisi pyssyn pajan ahjotulen lävitse tai hautasi sen yöksi lammaskettaan. Kolmas tehokas keino oli lisätä panokseen hopeaa.

Suuret pilat karkkosivat, jos ajoi käärmeen pyssynpiippuun ja ampua roiskahdutti sen honkaa vasten, niin ettei madosta jäänyt kuin märkä läiskä.

Oikea metsämies varjeli pyssyään ja piilottii tukkiin ohranjyviä. Vielä vahvempi pyssy oli, jos sen lukkoruuvin kannen alle oli kiristetty palokärjen punainen otsatupsu.

Lähteet:

Häyhä Johannes (1898) Kuwaelmia Itä-Suomalaisten wanhoita tawoista. Kesä-askareet. Kansanvalistus-seuran toimituksia 105. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon osakeyhtiö. Helsinki.

Itkonen T. I., (1906) Suomensukuiset kansat. Tietosanakirja Osakeyhtiö. Helsinki

Siikala Anna-Leena (2013) Itämerensuomalaisten mytologia. SKS. Bookwell Oy, Porvoo

Virtanen Leea (1999) Suomalainen kansanperinne. SKS. Helsinki.